Kun ahdistus kasvaa niin, että tuntee tukehtuvansa. Haluaisin huutaa, kiljua täyttä kurkkua. Tässä talossa on pahviset seinät, naapurit kuulevat. Kyllähän ne varmasti ovat huomanneet jo senkin, että kukaan ei koskaan käy täällä. Tai että olen hereillä öisin, nukun päivät.

Olemassaolo on kärsimystä. Siten olemattomuuden täytyy olla kärsimyksen loppu. Ja kuitenkaan en uskalla kuolla. Voin listata vaikka sata tekosyytä, mutta totuus on, että olen pelkuri. Ja heikko.

Joskus haaveilen, että perheeni kuolisi ja asunto palaisi maan tasalle, ihan vain siksi, että silloin ei olisi enää mitään tekosyytä elää. Kyllä, olen näin itsekäs. Ajattelen tulevaisuutta, kuinka monta vuosikymmentä tätä jatkuu? Loputtomia päiviä ja öitä eikä mikään muutu. Tätä ikuisesti, tätä pahaa oloa, itseinhoa, pohjatonta vihaa ja toivottomuutta. Milloin kuolen? Näillä elintavoilla tuskin elän kovin pitkään. Ehkä kuolen sydänkohtaukseen jo viisikymppisenä. Se on silti kolmekymmentä vuotta. Enemmän kuin olen elänyt. Aivan liikaa.

Tällaisina hetkinä tunnen olevani vankilassa. Yhtäkkiä tajuan, miten pieni tämä yksiö on. Ja miten, vaikka menisin ulos, ei ole mitään paikkaa, jonne mennä. Ei ole enää paluuta mihinkään normaaliin, lähes kaikki siteet elämään ovat katkennet. Kun ajattelen, mitä vaadittaisiin, että voisin elää normaalisti, se työn määrä on aivan käsittämätön. En koskaan, ikinä pysty rakentamaan uusiksi kaikkea sitä, mikä on jo hajonnut, saati niitä asioita joita ei koskaan edes ollut.

Pakotietä ei ole.