Kumpa joku olisi kertonut minulle totuuden jo lapsena.
Sanonut ihan suoraan että "sinulla ei ole mitään mahdollisuuksia koskaan olla onnellinen". Tai olisi kertonut, että olen niin ruma, että joudun olemaan yksin sen takia koko elämäni. Tai että olen niin tyhmä, että en todellakaan tule koskaan saavuttamaan unelmauraani. Tai että olen niin laiska, että tulen  olemaan yhteiskunnan pohjasakkaa. Tai että ei, masennukseen ei ole parannuskeinoa ja tulen kärsimään siitä kunnes se tappaa minut. Tai että en oikeasti ole luova ja herkkä ihminen vaan pelkkä henkisesti epätasapainoinen friikki.

Tai kyllähän totuuksia kerrottiin, mutta en halunnut kuunnella niitä. Sen sijaan keskityin kehuihin vaikka jo lapsena tiesin, että ne olivat pelkkää sääliä - vanhempien, opettajien, kavereiden sääliä.

Silti, vihaan sitä miten lapsille valehdellaan. Tai sanotaan näin: on ok valehdella normaaleille lapsille. Ja normaaleja paremmille lapsille.

Mutta sellaisille kuin minä olin? Sellaisille lapsille haluaisin sanoa asiat suoraan. Koska pahinta elämässä ei ole toivottomuus vaan valheellinen toivo. Sellaiset valheet kuin

"Kaikki ovat yhtä arvokkaita."
"Kaikki ovat hyviä jossain."
"Sinusta voi tulla ihan mitä haluat."
"Kaikki voivat löytää jonkun joka rakastaa."
"Masennukseen on parannuskeinot." (ei ole sen enempää kuin syöpään)
"Kohtele muita hyvin ja he kohtelevat sinua hyvin."

En jaksa listata kaikkea mutta idea tulee varmaan ilmi. Häpeän kun ajattelen itseäni lapsena, kun oikeasti luulin niin olevani jotain! Luulin että saisin menestystä ja ystäviä ja poikaystävän, en nähnyt mikä olin. Pelkkä friikki, pelkkää saastaa, arvottomampaa kuin koiranpaska kadunkulkijan kengänpohjassa! Haluaisin mennä ajassa taaksepäin ja kuristaa itseni kun olin lapsi. Nyt olen niin pelkuri että en saa edes itseäni hengiltä. Sehän tämän surkuhupaisan näytelmän suurin vitsi onkin - tiedän mitä pitäisi tehdä ja selkärangattomuuteni estää sen joten paska jatkuu, päivästä toiseen.

Soittivat virastosta koska olen toimeentulotuen varassa. Pitäisi taas mennä työkkäriin, istua siellä ja valehdella että joo joo, haluan opiskelemana ja töihin. Ehkä pitäisi vetää kännit ja avautua oikein kunnolla siellä! Sanoa suoraan että minusta ei koskaan, ei ikinä tule yhteiskuntakelpoista ihmistä ja saavat kirjoittaa niin monta lappua kuin haluavat... Jos yhteiskunta tarjoaisi syanidi pillerin meikäläisille, säästyisi aika monta euroa parempien ihmisten hyödyksi!