Harrastan epäsäännöllisesti viiltelyä. Nuorempana se oli yleisempää, mutta sitten ahdistus hellitti ja masennus muuttui apaattisemmaksi. Ne, jotka ovat olleet masentuneita vuosikausia tietävät, mistä puhun. Masennus ei ole syvimmillään silloin, kun itket koko ajan vaan silloin, kun et enää pysty itkemään, näin olen kuullut. Kun on lähinnä ontto olo. Tämä onttous on nykyään minulle normitila, joka välillä vaihtuu lyhyeksi aikaa kovaan ahdistukseen.
Sinänsä tunteeton "zombimaisuus" ei häiritse minua. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi ihmiset lopettavat masennuslääkkeet koska niiden sivuvaikutuksiin kuuluu tunne-elämän latistuminen. Itse en ole koskaan kokenut tuota sivuvaikutusta, mutta voisin kuvitella sen olevan pikemminkin siunaus. Apaattisuus on ollut mulle helpotus. Vaikka olen monella tapaa syvemmällä paskassa kuin muutama vuosi sitten, koen oloni kuitenkin ainakin vähän helpommaksi. Enää ei ole niin myrskyisää. Ehkä varttumisellakin on siinä osansa (en ole enää teini), en tiedä. Mutta tämä apaattinen, toivoton, luovuttanut, henkisesti puutunut olotila on paljon helpompi sietää kuin se ahdistus joka sai istumaan koulussa tunneilla itku kurkussa.

Ei sillä, että ahdistus olisi kokonaan kadonnut. Kuten sanoin, se palaa välillä. Juuri siitä puhun kun puhun "romahduksista".  Pienempiä tulee ihan viikoittain. Ahdistus iskee yhtäkkiä - joskus ilman mitään näkyvää syytä. Eilen oli sellainen päivä. (Menkat varmaan vaikuttavat asiaan, tunteet ovat aina pinnalla. En ole sellainen nainen, että menkoissa itkisin romanttisia leffoja katsellessa ja söisin purkittain jäätelöä tai jotain, mielialanvaihtelut ovat mulla suhteellisen lieviä, mutta itkuisuuden kyllä huomaa. Liikutun aivan naurettavista asioista kuten mainoksista radiossa...)

Kun ahdistus iskee, yleensä päädyn enemmän tai vähemmän itsetuhoiseen käytökseen. Viiltely oli ennen se keino, millä kestin. Kun koulussa tuntui, että räjähtäisin, alkaisin kiljua keskellä käytävää, menin vessaan ja viiltelin ranteita kunnes ahdistus lakkasi. Adrenaliini ja kipu katkaisevat sen toistuvien ajatusten kehän ja siitä seuraavan fyysisen reaktion. Joskus vaikutus on aivan taivaallinen - kuin tyynnyttävä aalto pyyhkäisisi ylitse. En halua tällä kannustaa ketään viiltelemään. Siinä kun on huonot puolensa.

Esimerkiksi se, että arvet eivät katoa. Ikinä.
En oikeasti tajunnut sitä, kun aloin viillellä. Ajattelin, että parantuessa ne haalistuisivat kuten muutkin arvet. Mutta tuossa ne ovat, vieläkin näkyy vaaleina jälkinä vuosia vanhoja arpia. Mikä tarkoittaa, että en koskaan voi käyttää lyhythihaisia paitoja. Mikä on hieman huono homma kesäisin, sillä hikoilen kuin sika. Viimeisessä kesätyöpaikassa jossa olin, piti käyttää t-paitaa. Oli kauhea helle. Pistin t-paidan alle pitkähihaisen ja oli todella ihanaa olla litimärkä ja haista. Viimeisessä amiksessakin t-paita kuului univormuun, tosin sen päällä saattoi käyttää hupparia.
Joka tapauksessa, saat peitellä arpia lopun ikääsi ellet halua muiden ajattelevan että olet tyhmä, huomiota kerjäävä teinipelle.

Sitten on toinen ongelma, nimittäin se, että ainakin omalla kohdallani viiltelyn teho heikkeni ajan kanssa. Se ei vaan toimi enää samalla tavalla kuin aikanaan. Osittain syy on siinä, että en uskalla viillellä syvälle. Tai en kestä kipua hyvin. Sekin on säälittävää - jopa viillellessä olen pelkuri. Sanon, että inhoan itseäni, mutta se ei voi olla totta, jos kerran en halua tuntea kipua. Jos oikeasti vihaisin itseäni, käsissäni olisi sormen paksuiset, tikkejä vaatineet arvet. Ei ole, vaan pelkkiä säälittäviä naarmuja.

Kuinka säälittävä, arvoton, huono, itsekäs paska ihmisen täytyy olla, että tämä epäonnistuu jopa itsetuhoisuudessa?
En viiltele tarpeeksi syvälle tai usein. Pikkutytöt uskaltavat viillellä enemmän kuin minä. Olen säälittävä. Ja miten helvetin narsistinen! Luulen kai, että en ansaitse kipua, rakastan itseäni niin paljon vaikka en halua myöntää sitä. Selvästi itsekkyys ja itserakkaus on oikea ongelmani - huono itsetunto muka, hekoheko.

No, siinä kuitenkin syitä miksi en enää kovin usein viiltele.
Sen sijaan keksin hyvän korvikkeen - kuristaminen. En edes muista, miten se alkoi, mutta aika uusi juttu se on, ehkä puoli vuotta sitten kuristin itseäni ensimmäistä kertaa. Kun olen ahdistunut, siihen liittyy usein vihaa, aggressiivisuutta, haluan hajottaa tavaroita ja satuttaa ihmisiä, etenkin itseäni. Joten otan huivin tai vyön tai jonkun vastaavaan ja istun sängylle ja kuristan kunnes silmissä meinaa pimetä. En ole koskaan jatkanut sitä tajuttomuuteen saakka, koska pelkään, että aiheutan itselleni vielä aivovaurion. Tosin jo tuo lyhyt hapen ja/tai verenkierron pysäyttäminen aiheuttaa pääkivun joka saattaa kestää koko päivän. Idioottimainen harrastus siis, varmaan typerämpi kuin viiltely. Mutta se antaa saman euforian kuin veren vuodattaminen terällä, katkaisee ahdistuksen, mikä on tärkeintä. Ja olen niin tyhmä, että aivovauriota tuskin edes huomaisi, joten mitä väliä?

Kolmas juttu on lyöminen. Kun ketään muuta ei ole jota raivokohtauksissa voisi motata (kissoja en sentään ala pieksemään), niin lyön sitten itseäni. Ihmettelin kauan, että miksi mulla oli reisissä usein isoja mustelmia vaikka en muistanut mistä ne tulivat, kunnes tajusin, että lyön usein itseäni juuri reisille hermojen palaessa. Sainpa jopa itselleni mustan silmän joka näkyy edelleen hieman. Vaikka oli noloa käydä kaupassa kun ihmiset varmaan olettivat, että olin saanut poikaystävältä turpaan tai jotain (ehkä vain kuvittelen, mutta voisin vaikka vannoa että palvelu oli jotenkin mukavampaa, säälivällä tavalla), niin tavallaan nautin paljon siitä kun näen tällaisia pieniä vammoja itsessäni.

Arvet ja mustelmat ovat jonkinlainen todiste siitä, että ehkä en sittenkään ole aivan niin itsekäs kuin pelkään. Ehkä inhoan itseäni. Ja minä ansaitsen joka ikisen vamman ja paljon enemmän. Se on vähintä, mitä voin tehdä rangaistakseni itseäni. Kunpa vain pystyisin tekemään enemmän. Jos olisin vahvempi ja kestäisin kipua. Mutta olen heikko ja siksi itsetuhoisuus antaa vain väliaikaisen helpotuksen. Se ei ikinä riitä. Kadehdin teinityttöjä jotka postaavat blogeihinsa kuvia tikkien koristamista ranteistaan. Minä, parikymppinen aikuinen nainen jonka pitäisi tietää paremmin.