Kun ahdistus kasvaa niin, että tuntee tukehtuvansa. Haluaisin huutaa, kiljua täyttä kurkkua. Tässä talossa on pahviset seinät, naapurit kuulevat. Kyllähän ne varmasti ovat huomanneet jo senkin, että kukaan ei koskaan käy täällä. Tai että olen hereillä öisin, nukun päivät.

Olemassaolo on kärsimystä. Siten olemattomuuden täytyy olla kärsimyksen loppu. Ja kuitenkaan en uskalla kuolla. Voin listata vaikka sata tekosyytä, mutta totuus on, että olen pelkuri. Ja heikko.

Joskus haaveilen, että perheeni kuolisi ja asunto palaisi maan tasalle, ihan vain siksi, että silloin ei olisi enää mitään tekosyytä elää. Kyllä, olen näin itsekäs. Ajattelen tulevaisuutta, kuinka monta vuosikymmentä tätä jatkuu? Loputtomia päiviä ja öitä eikä mikään muutu. Tätä ikuisesti, tätä pahaa oloa, itseinhoa, pohjatonta vihaa ja toivottomuutta. Milloin kuolen? Näillä elintavoilla tuskin elän kovin pitkään. Ehkä kuolen sydänkohtaukseen jo viisikymppisenä. Se on silti kolmekymmentä vuotta. Enemmän kuin olen elänyt. Aivan liikaa.

Tällaisina hetkinä tunnen olevani vankilassa. Yhtäkkiä tajuan, miten pieni tämä yksiö on. Ja miten, vaikka menisin ulos, ei ole mitään paikkaa, jonne mennä. Ei ole enää paluuta mihinkään normaaliin, lähes kaikki siteet elämään ovat katkennet. Kun ajattelen, mitä vaadittaisiin, että voisin elää normaalisti, se työn määrä on aivan käsittämätön. En koskaan, ikinä pysty rakentamaan uusiksi kaikkea sitä, mikä on jo hajonnut, saati niitä asioita joita ei koskaan edes ollut.

Pakotietä ei ole.

Ehkä tätä blogia lukiessa voisi saada kuvan että en ole ikinä onnellinen. Tämä pitää paikkansa suurimmilta osin - yleinen mielialani on apaattinen ja lievästi ahdistunut. Hyvin harvoin tunnen todellista onnea, rauhallisuutta tai innostusta - sen sijaan vahvat negatiiviset tunteet ovat säännöllisempiä (tosin eivät niin yleisiä kuin muutama vuosi sitten).

Kuitenkin näitä hyviä hetkiä ja jopa päiviä on. Muistan hyvin kuinka alkuvuodesta oli parin viikon jakso jolloin olo oli hyvä ja jaksoin tehdä asioita. Sain jopa jonkinlaisen rutiinin luotua. Se kuitenkin loppui sitten. Nyt pari päivää sitten oli kolmen päivän hyvä jakso joka on jo korvautunut väsymyksellä ja ahdistuksella.

En tiedä, mikä aiheuttaa sen, että jonain päivänä herään ja olo on parempi. Mitään järkevää syytä näihin puuskiin ei ole. Suurin ero on energisyys - nukun yleensä puoli vuorokautta. Noiden kolmen päivän aikana nukuin normaalimäärän ja senkin levottomasti. Siivoilin, jumppasin jopa vähän, tein asioita. Levottomuus liittyy tähän, eli ehkä kyse ei ole varsinaisesti normaalista onnellisuudesta vaan käyn jotenkin ylikierroksilla.

Hämmentävintä jälkikäteen on se, että joka ikinen kerta kuvittelen, että tämä positiivinen mielentila on pysyvä. Olen parantunut tai ainakin saan käytettyä uuden motivaationi korjaamaan elämäni ja kaikki on ok. Jollain rationaalisella tavalla tajuan siellä aivojen perukoilla että tämä ei pidä paikkaansa, masennus palaa aina, joka kerta. Tunnen sen kun se tulee, aamulla on taas vaikea päästä ylös, hauska levottomuus muuttuu epämiellyttäväksi ahdistukseksi. Ja sitten energia purkautuu raivokohtauksina, itsetuhoisuutena, jopa itkuna vaikka äärimmäisen harvoin nykyään itken omaa pahaa oloa (vaikka itken muuten naurettavan helposti).

Joskus olen miettinyt, voisiko kyse olla jostain hyvin lievästä maanis depressiivisyydestä. En kuitenkaan usko tähän. Oma käsitykseni normaalista olotilasta on kadonnut täysin - pahaan oloon olen turtunut ja toisaalta pienikin energisyys tuntuu aivan ekstaattiselta. Toivoisin vain, että niitä hyviä hetkiä olisi enemmän.

Tietenkin hylkäsin blogin muutaman kirjoituksen jälkeen. Näinhän siinä käy. Tällainen laiskimus ei saa blogia pidettyä. Onneksi laitoin tuohon sivupalkkiin tuon tiedon siitä, että päivitetään kun huvittaa. Nyt huvittaa, pitkästä aikaa.

Ajattelin kirjoittaa siitä tunteesta, kun kokee jatkuvasti olevansa arvosteltavana.

Kun joka hetki tuntuu siltä, kuin joku katsoisi ja kritisoisi selän takana.

Ei, en puhu harhoista. Pikeminkin itsekriittisyydestä joka on jotenkin ulkoistunut ja jota en koskaan saa pois päältä. Se on seurana 24/7. Ihmisten keskuudessa liikkuessa tietenkin koen jatkuvasti, että minua tuijotetaan, arvostelevasti, inhoten ja pilkaten. Jokainen katse näyttää vihamieliseltä ja siksi en katso ihmisiä silmiin, pidän katseen maassa. Auta armias jos joku naurahtaa - oletan heti, että se nauraa minulle.

Olen tietenkin ruma, kyllä, lihava ja pukeudun kuin spurgu, vanhoihin, likaisiin, epätyylikkäisiin vaatteisiin. Joten kyllä minua varmaan arvostellaan oikeastikkin. Pelkään kokoajan olevani tiellä, yritän koko elekielellä viestittää, että olen pahoillani. Vienkö tilaa muilta, haisenko pahalta, onko kenkiin tarttunut jotain, onko housuissa reikä? Odotan jatkuvasti nöyryytetyksi tulemista, ehkä elämässäni kaikkein tutuimmaksi tullutta tunnetta.

Mutta tämä jatkuu myös, kun olen yksin, omassa kotonani. Jos kuuntelen musiikkia Youtubesta, koen häpeää siitä, kuinka huono makuni on. Käännän kirjan kannet piiloon, koska häpeän kirjamakuanikin. Häpeän nytkin, tätä kirjoittaessa. Kun siivoan, en tee sitä tarpeeksi hyvin. En tee mitään tarpeeksi hyvin. Ja olen ruma, niin uskomattoman ruma että se tuntuu fyysisenä tunteena, kuin jokainen sentti kehossani olisi jotenkin ylimääräinen ja pitäisi vuolla puukolla irti.

Kaikki on suorittamista ja voin ainoastaan epäonnistua. En ole vuosiin edes jaksanut juuri lukea  kirjoja, katsoa leffoja tai tv-sarjoja. Miksi? Koska pelkään, että jätän ne kesken. Tästä tulee paine, pitäisi tehdä loppuun, miksi olen niin laiska? Kuinka pohjattoman saamaton ihmisen pitää olla, että ei saa edes tv-sarjaa katsottua? Pysäytän sen viiden minuutin välein, en pysty keskittymään. Kirjan joka sivun luen kuusi kertaa ennen kuin tajuan, mitä siinä lukee ja jos saan teoksen loppuun, olen siihen mennessä unohtanut kaiken.

Niinpä en tee mitään, koska kaikki johtaa vain häpeään ja itseinhoon. Istun huoneessa vain pieni lamppu päällä koska verhoni ovat osittain läpinäkyvät ja pelkään, että jos laitan kattovalot päälle, ihmiset ulkona näkevät minut. Roikun netissä, en pelaten tai tehden mitään edes osittain järkevää. Lähinnä luen blogeja ja foorumeja, koskaan kommentoimatta, koska netissäkin osaan vain mokata ja saan ihmiset inhoamaan itseäni.

Kumpa joku olisi kertonut minulle totuuden jo lapsena.
Sanonut ihan suoraan että "sinulla ei ole mitään mahdollisuuksia koskaan olla onnellinen". Tai olisi kertonut, että olen niin ruma, että joudun olemaan yksin sen takia koko elämäni. Tai että olen niin tyhmä, että en todellakaan tule koskaan saavuttamaan unelmauraani. Tai että olen niin laiska, että tulen  olemaan yhteiskunnan pohjasakkaa. Tai että ei, masennukseen ei ole parannuskeinoa ja tulen kärsimään siitä kunnes se tappaa minut. Tai että en oikeasti ole luova ja herkkä ihminen vaan pelkkä henkisesti epätasapainoinen friikki.

Tai kyllähän totuuksia kerrottiin, mutta en halunnut kuunnella niitä. Sen sijaan keskityin kehuihin vaikka jo lapsena tiesin, että ne olivat pelkkää sääliä - vanhempien, opettajien, kavereiden sääliä.

Silti, vihaan sitä miten lapsille valehdellaan. Tai sanotaan näin: on ok valehdella normaaleille lapsille. Ja normaaleja paremmille lapsille.

Mutta sellaisille kuin minä olin? Sellaisille lapsille haluaisin sanoa asiat suoraan. Koska pahinta elämässä ei ole toivottomuus vaan valheellinen toivo. Sellaiset valheet kuin

"Kaikki ovat yhtä arvokkaita."
"Kaikki ovat hyviä jossain."
"Sinusta voi tulla ihan mitä haluat."
"Kaikki voivat löytää jonkun joka rakastaa."
"Masennukseen on parannuskeinot." (ei ole sen enempää kuin syöpään)
"Kohtele muita hyvin ja he kohtelevat sinua hyvin."

En jaksa listata kaikkea mutta idea tulee varmaan ilmi. Häpeän kun ajattelen itseäni lapsena, kun oikeasti luulin niin olevani jotain! Luulin että saisin menestystä ja ystäviä ja poikaystävän, en nähnyt mikä olin. Pelkkä friikki, pelkkää saastaa, arvottomampaa kuin koiranpaska kadunkulkijan kengänpohjassa! Haluaisin mennä ajassa taaksepäin ja kuristaa itseni kun olin lapsi. Nyt olen niin pelkuri että en saa edes itseäni hengiltä. Sehän tämän surkuhupaisan näytelmän suurin vitsi onkin - tiedän mitä pitäisi tehdä ja selkärangattomuuteni estää sen joten paska jatkuu, päivästä toiseen.

Soittivat virastosta koska olen toimeentulotuen varassa. Pitäisi taas mennä työkkäriin, istua siellä ja valehdella että joo joo, haluan opiskelemana ja töihin. Ehkä pitäisi vetää kännit ja avautua oikein kunnolla siellä! Sanoa suoraan että minusta ei koskaan, ei ikinä tule yhteiskuntakelpoista ihmistä ja saavat kirjoittaa niin monta lappua kuin haluavat... Jos yhteiskunta tarjoaisi syanidi pillerin meikäläisille, säästyisi aika monta euroa parempien ihmisten hyödyksi!

En ole ihminen. Olen alkanut tajuta sen. Minulla ei ole mitään yhteistä kenekään ihmisen kanssa. Ei yhtään mitään. Olen yksinkertaisesti liian huono ihmiseksi. Mikä sitten olen, en tiedä. Mutta tunnen hyvin vahvasti, että minun tulee hyväksyä tämä ja katkaista välit ihmisiin. Että en saisi enää teeskennellä että olen yksi heistä. Se on väärin heitä kohtaan. Ehkä olen hirviö joka piileskelee ihmisihon alla. Ehkä kiemurtelin sängyn alta ja tapoin jonkun pikkutytön, varastin sen nahan ja olen pitänyt sitä ylläni niin kauan, että aloin kuvitella, että se olen minä.