Tietenkin hylkäsin blogin muutaman kirjoituksen jälkeen. Näinhän siinä käy. Tällainen laiskimus ei saa blogia pidettyä. Onneksi laitoin tuohon sivupalkkiin tuon tiedon siitä, että päivitetään kun huvittaa. Nyt huvittaa, pitkästä aikaa.

Ajattelin kirjoittaa siitä tunteesta, kun kokee jatkuvasti olevansa arvosteltavana.

Kun joka hetki tuntuu siltä, kuin joku katsoisi ja kritisoisi selän takana.

Ei, en puhu harhoista. Pikeminkin itsekriittisyydestä joka on jotenkin ulkoistunut ja jota en koskaan saa pois päältä. Se on seurana 24/7. Ihmisten keskuudessa liikkuessa tietenkin koen jatkuvasti, että minua tuijotetaan, arvostelevasti, inhoten ja pilkaten. Jokainen katse näyttää vihamieliseltä ja siksi en katso ihmisiä silmiin, pidän katseen maassa. Auta armias jos joku naurahtaa - oletan heti, että se nauraa minulle.

Olen tietenkin ruma, kyllä, lihava ja pukeudun kuin spurgu, vanhoihin, likaisiin, epätyylikkäisiin vaatteisiin. Joten kyllä minua varmaan arvostellaan oikeastikkin. Pelkään kokoajan olevani tiellä, yritän koko elekielellä viestittää, että olen pahoillani. Vienkö tilaa muilta, haisenko pahalta, onko kenkiin tarttunut jotain, onko housuissa reikä? Odotan jatkuvasti nöyryytetyksi tulemista, ehkä elämässäni kaikkein tutuimmaksi tullutta tunnetta.

Mutta tämä jatkuu myös, kun olen yksin, omassa kotonani. Jos kuuntelen musiikkia Youtubesta, koen häpeää siitä, kuinka huono makuni on. Käännän kirjan kannet piiloon, koska häpeän kirjamakuanikin. Häpeän nytkin, tätä kirjoittaessa. Kun siivoan, en tee sitä tarpeeksi hyvin. En tee mitään tarpeeksi hyvin. Ja olen ruma, niin uskomattoman ruma että se tuntuu fyysisenä tunteena, kuin jokainen sentti kehossani olisi jotenkin ylimääräinen ja pitäisi vuolla puukolla irti.

Kaikki on suorittamista ja voin ainoastaan epäonnistua. En ole vuosiin edes jaksanut juuri lukea  kirjoja, katsoa leffoja tai tv-sarjoja. Miksi? Koska pelkään, että jätän ne kesken. Tästä tulee paine, pitäisi tehdä loppuun, miksi olen niin laiska? Kuinka pohjattoman saamaton ihmisen pitää olla, että ei saa edes tv-sarjaa katsottua? Pysäytän sen viiden minuutin välein, en pysty keskittymään. Kirjan joka sivun luen kuusi kertaa ennen kuin tajuan, mitä siinä lukee ja jos saan teoksen loppuun, olen siihen mennessä unohtanut kaiken.

Niinpä en tee mitään, koska kaikki johtaa vain häpeään ja itseinhoon. Istun huoneessa vain pieni lamppu päällä koska verhoni ovat osittain läpinäkyvät ja pelkään, että jos laitan kattovalot päälle, ihmiset ulkona näkevät minut. Roikun netissä, en pelaten tai tehden mitään edes osittain järkevää. Lähinnä luen blogeja ja foorumeja, koskaan kommentoimatta, koska netissäkin osaan vain mokata ja saan ihmiset inhoamaan itseäni.