Myönnettävä se on.
Olen luuseri.
Häviäjä.
Epäonnistunut.

Olen "syrjäytynyt nuori" - ikää 21 eikä mitään koulutusta peruskoulun jälkeen. En ole töissä enkä ole töitä tehnyt kuin muutaman kuukauden.
En ole sellainen perinteinen syrjäytynyt jonka ongelmiin kuuluu päihderiippuvuus ja rikosrekisteri. En juuri käytä alkoholia, en polta tupakkaa, olen liian nössö huumeisiin tai muuhun lain rikkomiseen.
Olen "peräkammarinpoika" paitsi että olen naispuolinen. En ole koskaan seurustellut. Ystäviä ei enää ole, ei ole ollut vuosiin.

Virallista diagnoosia ei taida olla, vaikka roikuin vuosia enemmän tai vähemmän ammattiavun piirissä. Jos sellainen olisi, se olisi masennus. Keskivaikea varmaan. Ehkä sosiaalisten tilanteiden pelko.

Eipä sillä ole väliä. Mitä enemmän asiaa ajattelen (ja olen ajatellut sitä joka päivä varmaan vuosikymmenen ajan), sitä selkeämmin tajuan, että minulla ei ole ongelmia. Minä olen ongelma. Siten jos ongelmasta halutaan päästä eroon, ainut keino on köysi kaulaan tai junan raiteille makaamaan.
En ole valmis kuolemaan - ainakaan vielä.

Olen ennenkin kokeillut blogin pitämistä. Siitä ei koskaan tule mitään koska en jaksa päivittää läheskään säännöllisesti. Lisäksi ahdistun kanssakäymisestä jopa netin kautta - en pysty muodostamaan ihmissuhteita edes virtuaalisesti.

Yritän silti, koska olen idiootti enkä ilmeisesti koskaan opi.