Onko oikeasti olemassa ihmisiä jotka ovat parantuneet masennuksestaan syömällä masennuslääkkeitä ja käymällä kerran viikossa juttelemassa sairaanhoitajan kanssa?
Vai ovatko he pelkkä myytti, kaupunkilegenda?

Tällaisia pohdin näin keskiyön jälkeen. Kun ensimmäistä kertaa hain apua yläasteella (noin seitsemän vuotta sitten) kouluterveydenhoitajan luota, olin toiveikas. Ajattelin, että ongelmat kyllä ratkeaisivat. Saisin lääkityksen ja terapiaa, viimeistään vuoden päästä olisin normaali, saisin taas kiinni elämästä.
Niin ei käynyt.

Sen sijaan istuin siellä toimistossa  ja joka ikinen kerta aihe oli sama: "Mitä pitäisi tehdä?". Saman kysymyksen on minulle esittänyt jokainen viranomainen, hoitaja ja lääkäri jonka olen näiden ongelmien tiimoilta tavannut. Ja minä kun luulin, että he kertoisivat sen minulle...

Viimeksi kyllästyin tähän noin vuosi sitten. Kerran viikossa mielenterveystoimistoon. Noin 45 minuuttia keskusteluaikaa. Siinä ehtii kertoa, mitä on viikon aikana puuhaillut (en mitään) ja sitten alkaa sama pohdinta: Mitä pitäisi tehdä? Miten tästä nyt lähdetään näitä ongelmia ratkomaan? Miten pääsisin normaali arkeen kiinni? Ja minä kohottelen olkiani - en tiedä. En todellakaan tiedä.

Lopulta viimeisimmän hoitajan kanssa päädyimme siihen pisteeseen, että tuijottelimme molemmat kelloa ja odottelimme, että aika loppuisi. Niinpä lopetin mielenterveystoimistolla ramppaamisen.

Toki keskustelu ei ollut ainut apu, jota tarjottiin. Sain myös lääkkeitä. Tosin olen syönyt vasta kahta merkkiä (toista kaksi kertaa) mikä on pieni määrä. Monet käyvät läpi helposti kymmenen eri nappimerkkiä ennen kuin löytävät yhden, josta on jotain apua. Minulla lääkkeet olivat niin yhtä tyhjän kanssa että en jaksanut jatkaa niidenkään kokeilua. Sitä paitsi osaan käyttää Googlea, tiedän kyllä mitä tilastot kertovat antidepressanttien tehoista.

Oli joku kuntoutuskurssikin. En mennyt sinne, koska siellä olisi pitänyt pystyä käymään joka päivä, poissaoloja ei sallittu. Tajuan periaatteessa, mutta minä keskeytin koulutuksen juuri siksi, että en pysty käymään siellä.
Olenkin tajunnut viimevuosina selvästi, että masennuksesta on pakko päästä eroon, jos haluan pystyä tekemään yhtään mitään tai pääsemään mihinkään suuntaan.

Mutta miten?
Mitä keinoja on?
Lisää erilaisia pillereitä?
Lisää pinnallista jutustelua?
Tai ehkä oikeaa psykoterapiaa - se on ainut hoitokeino, joka minua oikeastaan kiinnostaa enää. Kognitiivinen psykoterapia, ehkä se auttaisi pysäyttämään negatiivisten ajatusten noidankehän.

En tiedä. Suoraan sanoen en jaksaisi enää. Mutta en ole päivittänyt tietoja työkkäriin varmaan vuoteen (ihme kyllä olen silti saanut toimeentulotukea - sossulle siitä  kiitos) ja joudun käymään siellä pian. Ne pistävät minut johonkin. Mihin, en tiedä. Kuntoutus, joku kurssi, töihin, opiskelemaan. Pelkkä ajatus sen ruljanssin aloittamisesta taas tuntuu raskaalta. Toisaalta kaipaisin niin kipeästi jotain, joka pakottaisi pois neljän seinän sisältä. Keskustelua ihmisten kanssa. Ja ennen kaikkea toivoa.

Mutta toivo on vähissä. Liian monta vuotta on kulunut miettiessä, että mitä pitäisi tehdä. Ja jos edes ammattilaiset eivät tiedä vaan odottavat minun vastaavan tuohon niin silloin olen kusessa, koska minulla ei ole vastauksia. Ehkä se on ongelma. Ehkä kukaan ei voi auttaa. Jos se on minusta kiinni niin voin yhtä hyvin hypätä kaulakiikkuun samantien. Minulla ei ole voimia, olen aivan liian heikko ja säälittävä muuttamaan elämäni suuntaa.